Kain novellikokoelma > Maalaus
Taivas, tie, kauppa, bussipysäkki, leikkiviä lapsia, aurinko ja pilviä. Miehen tukka oli harmaa ja untuvainen. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja laikukkaat. Hänen selkänsä oli iän painosta painunut lopullisesti kumaraan. Hänellä oli jalassaan vanhat samettihousut, päällään ajan haalistama paita. Kaikki miehessä näytti vanhalta ja raihnaiselta. Paitsi hänen silmänsä. Hänen katseestaan saattoi nähdä lapsenomaista leikkimielisyyttä, syvää älykkyyttä tai tunteita -- vihaa, ihastusta, rakkautta. Vanha mies maalasi taulua.
Mies oli vuosikausia tullut samalle kadulle maalaamaan -- satoi tai paistoi, olipa helle tai pakkanen. Hän ei juurikaan puhunut ihmisten kanssa. Useimmille hän oli harmiton kummajainen, jonka oli helpointa jättää huomiotta. Joillekin hän oli virkistävää vaihtelua kaupungin harmauteen, mutta yhdelle todellinen painajainen.
"Taasko siinä maalaat? Valitse toinen katu, vanhus", huusi lihakauppias Nieminen. Hän ei pitänyt siitä, että hänen kauppansa ja hänen katunsa ikuistettiin joka päivä kankaalle. Hän ei pitänyt siitä alkuunkaan. Ensimmäinen vuosi oli vielä mennyt, mutta toinen ja kolmas... Vanhus ei huutoihin ja nyrkin puimiseen reagoinut. Taululle hahmottui kuva vihaisesta Niemisestä. "Voi helvetin helvetti, joskus minä vielä raahaan sinut omin käsin hornan tuuttiin", huusi Nieminen. Vanhus vilkaisi sadattelevaa lihakauppiasta, ja piirsi taivaalle liiteleviä lokkeja.
Tuli talvi. Lumihiutaleita laskeutui kadulle. Vanha mies maalasi harmaata taivasta ja likaista lunta. Nieminen asteli ulos kaupastaan ja vilkaisi vasemmalle. Hän tauluja maalaavan vanhuksen, kuten joka päivä kuluneen neljän vuoden aikana. "Nyt minulle riitti", mutisi lihakauppias ja lähti kävelemään kohti vanhaa miestä. Vanhus vilkaisi lähestyvää ja puhisevaa Niemistä ja jatkoi maalaamistaan. Lihakauppias tempaisi puolivalmiin taulun telineestä, löi kankaan rikki polveaan vasten ja heitti sen autotielle. Vanhus ei ehtinyt reagoida, ennen kuin Nieminen tarttui hänen takkiinsa ja ravisteli häntä. Lihakauppias lateli aikansa uhkauksia. Lopulta hän päästi vanhuksen vapaaksi ja marssi takaisin kauppaansa.
Vanhus keräsi vapisevin käsin likaisen lumen seasta kankaan jäännökset. Seuraavana päivänä häntä ei näkynyt.
Lihakauppias tuli töihin. Edellinen päivä oli ollut ensimmäinen päivä vuosiin, kun ukko ei ollut ikuistamassa hänen katuaan. Sitähän hän oli toivonut. Nieminen astui ulos kauppansa ovelta ja vilkaisi oikealle ja vasemmalle. Vasemmalla näkyi vanha mies maalamassa taulua. Vanha mies maalamassa taulua. Hän oli palannut. Niemisen suu loksahti auki. Sitten suu loksahti kiinni. Hän lähti naama nopeasti punertuen marssimaan kohti vanhusta.
Nieminen oli sanomassa jotakin, kun maalaus kiinnitti hänen huomionsa. Se oli melkein valmis. Siinä miestä kannettiin sairasautoon lihakaupan edustalta. Paareilla makaavan miehen kasvot oli peitetty. Ilmeisesti hän oli kuollut. Huovan alta roikkui punavalkoruutuinen esiliina... Niemisellä oli juuri sellainen päällään. "Mitä... Miksi tuollaista piirrät? Mitä tuossa tapahtuu?", soperteli kauppias järkyttyneenä. "Sydänkohtaus", sanoi vanha mies ja vilkaisi Niemistä.
Nieminen ei saanut sanaa suustaan. Hän ei tiennyt mitä ajatella tai tehdä. Eihän näin pitänyt tapahtua. Hän lähti hoipertelemaan kohti kauppaansa. Hän tunsi rinnassaa pistävän kivun. Pian kipu yltyi kovemmaksi kuin mitä hän oli koskaan kokenut. Hänen näkökenttänsä hämärtyi. Hän vaipui tajuttomuuteen punaisen usvan takana.
Vanha mies maalasi taulua. Taulussa oli kauppa, ja kaupan oveen oli liimattu suuri tarra, jossa luki "MYYMÄLÄTILAA VUOKRATAAN".
Kirjoitin tämän tarinan 9.11.1995. Olisi kiva, jos viitsisit antaa palautetta.
Takaisin pääsivulle
URL: http://www.iki.fi/kaip/txt/maalaus.shtml
Dokumenttia on viimeksi päivitetty
16.01.2001. Sivu on ladattu 03.01.2021 kello 14.52.